7. Kaakkoismurteet

Kaakkoismurteet eli niin sanottu ”Karjalan murre” on Kaakkois-Suomessa puhuttava suomen kielen murreryhmä. Ennen toista maailmansotaa kaakkoismurteita puhuttiin koko Karjalankannaksen alueella, Laatokan Karjalassa ja Inkerinmaalla.
Kaakkoismurteet voidaan jakaa neljään eri pääryhmään: varsinaisiin kaakkoismurteisiin, Lemin seudun välimurteisiin eli Lounais-Saimaan murteisiin, Sortavalan seudun välimurteisiin ja Inkerin suomalaismurteisiin. Kaakkoismurteiden pohja on muinaiskarjalassa ja niitä puhutaan ja puhuttiin alueilla, jotka ennen keskiajan rajanmuutoksia, kuten Pähkinäsaaren rauhaa vuonna 1323 tai 1500- ja 1600-lukujen rajansiirroksia kuuluivat muinaiseen Karjalaan.

Murrepiirteet

Kaakkoismurteiden tunnusmerkkejä ovat

• Yleiskielen d:n vastineet

paan, poan, puan 'padan', lehen, syvän, ve(j)än 'lehden, sydän, vedän'

• Yleiskielen ts:n vastineet

metsä : metsän (Kannaksella ja Inkerissä)

messä : messän (Viipurin puolessa ja Vuoksenlaaksossa)

mettä : metän (murteiston länsireunassa)

mehtä : mehtän (Luoteis-Laatokan murteissa)

• Pitkän a:n/ä:n edustus

maa, pää (Suomenlahden rannoilla eli Länsi-Kannaksella, Viipurin puolessa ja Inkerin äyrämöismurteissa)

moa, peä / mua, piä (Saimaan etelärannalla, Laatokan rannikolla, myös Inkerin savakkomurteissa)

• Jälkitavujen pitkien vokaalien diftongiutuminen Saimaan etelärannalla, sekä osin keskiaikaisen karjalan kielen alueella Itä-Kannaksella ja myös koko Itä-Inkerissä

talluo, makkoamoa / makoamoa /makkuamua, venniese, sannuo / sanuo, näkkyö / näkyö, karkoa 'taloon, makamaan, veneeseen, sanoo, näkee, karkaa'

• Ensimmäisen tavun lyhyen vokaalin venyminen tai triftongiutuminen 2-tavuisissa sanoissa yleistä: jok(i): joo,e / juoi 'joki;joen', saaje, soaje, suaje : sattee, sattie, satie satee 'sade : sateen'

• Diftongit uo, yö, ie eivät avarru

tuop, syöp, viep 'tuo, syö, vie' yks.3.p.preesens

• i-, u-, y-loppuiset diftongit eivät redusoidu (paitsi Sortavalan seudun murteissa)

poika, köyhä, laulu

• Välivokaalia eli svaavokaalia ei esiinny (paitsi Sortavalan seudun murteissa)

jalka, silmä, vanha

• Konsonanttien geminoituminen länsireunaa lukuun ottamatta

sannoo, makkaa (yleisgeminaatio)

Sortavalan seudulla erikoisgeminaatiopaimennii 'paimenia' ihmissii 'ihmisiä'

• Inessiivin päätteet:maas, metsäs, (miu) tuvassain 'tuvassani'

• Liudennus (puuttuu Länsi-Kannaksen rantamurteista)

kot’, ves’, män’, pal’jas / pal’l’as, kuor’, tuoh’, lähet't'ii

• Jälkitavujen vokaalienvälinen h esiintyy useissa alamurteissa omistusliitteiden edellä

etehein 'eteeni', tupaheis 'tupaasi' (illatiivimuoto), kotiheena 'kotiinne'; muita h:n esiintymätapauksia ovat esim. jokahine 'jokainen', alahal 'alhaalla', ylähäl 'ylhäällä'

• Vokaaliyhtymien ea/eä edustu

korkee, pimmee (Länsi-Kannaksella)

korkia, pimiä (Viipurin seuduilla, länsireunalla ja Inkerissä)

korkii, pi(m)mii (pohjoisissa alamurteissa)

• Mennä-verbin vartalossa ä-vokaali männä : mänen: männöö / männyö

• Persoonapronominit:

mie, sie; minnuu, miul; sinnuu, siul; miuta, siuta (Lappee); miuva;siuva (länsireuna); hää, heä, hiä

myö, työ, hyö 'me, te, he'; meijen, teijen, höijen/heijen

• Ns. loi-monikko (puuttuu läntisimmistä osista)

taloloi(ta) 'taloja', tyttölöil(l)e 'tytöille'

• Vahvavartaloisuus taivutuksessa, erityisesti lounaisosassa (Virolahti-Luumäki ym.), mistä loi-monikko puuttuu

peltoil, tyttöile, kaikkiis paikkois

• Konsonanttiyhtymät sk ja st astevaihtelussa kuten karjalan kielessä

koski : kosen, isen 'isken', uskoo 'uskoa/uskoo', uson 'uskon'

pessä, juossa 'pestä, juosta'; (sie) peset, juokset

• Yksikön 3. persoonan preesensin pääte on määrätapauksissa -p

tuop, viep, heitäip, karkeloip '(hän) tuo, vie, heittäytyy, karkelee'

• Yksikön 3.persoonan pääte labiaalistunut määrätapauksissa kuten karjalan kielessä sekä savolais- ja eteläpohjalaismurteissa

tulloo / tulluo, 'tulee', männöö / männyö 'menee', laskoo/laskuo 'laskee' jne.

• Mon. 3. persoonan päätteet

preesensissä: tulloot, jättäät, tulluot, jätteät/jättiät 'tulevat, jättävät'

imperfektissä: tulliit, jättiit 'tulivat, jättivät'

• Loppuvokaalin (varsinkin a:n, ä:n ja i:n) kato

kirkos 'kirkossa', yhten päivän 'yhtenä päivänä', puol' viiś 'puoli viisi'

• Vokaalin kato aktiivin 2. partisiipin tunnuksesta, kuten inkeroisessa ja viron kielessä:

antant 'antanut', ei kuult 'ei kuullut'

• Omistusliitteiset muodot: issäi(ń) 'isäni', issäiś 'isäsi', issään / isäse(n) 'isänsä'

• Eksessiivimuodot (erosijamuotoja): siint, kotont 'siitä, kotoa', pois paimenent '(jäi) pois paimenen työstä'

• Kysymyspartikkeli ei useimmissa murteissa liity suoraan konsonanttivartaloon, vaan ainoastaan vokaalivartaloon: tulluok(s)? tuleeko, pojatik(s)? pojatko

• Loppukahdennuksen puuttuminen suurimmassa osassa aluetta

tule_tänne, ei tie_miel' männä 'ei tee mieli mennä'

• Kaikille tai useimmille kaakkoismurteille yhteistä, vanhaa perussanastoa on runsaahkosti mm. maanviljelyksessä ja rakentamisessa, kuten atra 'hankoaura', ojat 'hankoauran aisat', otra ohra, liina hamppu, silta 'lankkulattia' jne.